Jokaisen naisen elämässä tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli ihan sanamukaisesti pistää kodin ovi perässään kiinni ja kävellä vain eteenpäin taakseen katsomatta. Luultavasti jo ensimmäisessä kadunkulmassa sitä kääntyisi kuitenkin takaisin, vitutus jo vähän haihtuneena, mutta silti... Omalla kohdallani moista vitutusta eivät saa aikaa elämääni kuuluvat ihmiset, vaan esineet.

Perheemme pesukone on jo jonkin aikaa oireillut, on sitä korjaajakin käynyt ihailemassa pari kertaa, ja viimeksi kuulema kone sai valohoitoa, ja oli korjaaja putsannut kuolleita mustia muurahaisiakin jostain kolosta - surkea loppu on niilläkin onnettomilla ollut. Ja kaikesta tästä huolimatta tuo ei-kovin-vanha ameriikan teknologian edustaja vilkuttelee minulle kirjainyhdistelmää, joka kertoo moottorin ylikuumenemisestä... Toistaiseksi on riittänyt se, että pistää koneen hetkeksi päältä ja käynnistää sitten uudestaan, mutta tiedän tasan tarkkaan, että kun kone seuraavan maanisen pyykinpesuvaiheen keskellä tekee tuon temppunsa (tietenkin viikonloppuna...), saattaa Pirttihirmullakin tapahtua hienoista moottorin ylikuumenemista. Liekö otsassani siinä vaiheessa samanlainen näyttö, jossa vilkkuu kirjainyhdistelmä...

Perheemme astianpesukone oli talossa sen ostaessamme, eli sillä on ikää jo ainakin kahdeksan vuotta. Ja sen huomaa. Eilen sitä tyhjentäessäni jäi yläkori käteeni. Nice! Onneksi olin ehtinyt tyhjentää korin laseista yms. särkyvästä tavarasta, ennen kuin se päätti romahtaa alas. Yläkorin kiinnityssysteemin virkaa toimittaa kaksi epäilyttävän näköistä kiskoa, joissa on vielä epäilyttävämmän näköisiä muovisia pyörylöitä. Minä en osaa laittaa koria takaisin paikoilleen, joten kone jäi auki odottamaan miestä, joka osaa laittaa korin takaisin.

Eilen illalla päätin silittää vähän pienemmäksi silittämättömien vaatteiden pinoa - silitysrauta sylki koko ajan kuin vihainen kissa, jätti vaatteisiin kalkkilaikkuja ja loiski höyryvettä isoina lammikoina laudalle ja vaatteiden päälle. Silitys loppui varsin lyhyeen sekin.

Tänä aamuna töihin lähtiessäni mies soitti, että autonsa oli syttynyt palamaan. Oikosulku keskuslukituksen sähköjohdoissa. Hip hei! Toivottavasti vakuutusyhtiö pistää auton lunastukseen... *toiveikas* Itse yritin turhaan saada talon ulkovaloja sammumaan, mutta valokatkaisija kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä. Lopulta oli pakko vain lähteä ja soittaa miehelle, etten tahallani jättänyt valoja palamaan. Mies totesi, että kas, hänelle kävi tässä taannoin ihan samalla tavalla, sulake kuulema menee itsestään päältä pois. Eipä ollut sitten minulle mitään aiheesta maininnut...

En taida olla yhteensopiva sähkölaitteiden kanssa. Tai sitten ne vain vihaavat minua.

 

Mistä syvältä ihmiselle on tullut suvunjatkamisvietti? Siis ihan kaiken järjen nimissä, miksi ihminen haluaa hankkia lapsia??

Tällaisia syvällisiä ajatuksia ja kysymyksia johtuu mieleen silloin, kun käännän kouluikäisen lapsen ulkohousut noin tuhannennen kerran oikein päin, kerään pöydästä aamupalan astiat, pakkaan taas kerran yhtä uimakassia, etsin kadonnutta bussikorttia, laitan noin miljoonannen koneellisen pyykkiä pyörimään, ripustan sen noin miljoonannen tunnin päästä kuivumaan... kun petaan kouluikäisen sänkyä ja kalastan sieltä likaisia sukkia ja kalsareita, kun taistelen viisi minuuttia mahtuakseni oman kotini eteiseen, koska lätkäkassi on oven edessä, kun huudan biljoonannen kerran naama punaisena, että kuka -kele on taas jättänyt kaapin ovet, tietokoneen, ulko-oven, keittiön laatikot, vessan oven, pleikan, arkiolkkarin ikkunan, leikkilyhtynsä, *täytä tähän suosikkiaiheesi* auki/päälle.

Jos minulla ei olisi lapsia, ehtisin herätä varttia yli seitsemän ja ehtisin siltikin puoli tuntia aiemmaksi töihin. Jos minulla ei olisi lapsia, meillä voisi olla vain yksi auto, pari polkupyörää puolen tusinan sijaan ja kaksi televisiota. Ehkä meille riittäisi yksi tietokonekin nykyisen kolmen sijasta. Jos meillä ei olisi lapsia, pyykikone laulaisi ehkä vain kaksi kertaa viikossa, ruokakaupasta kantaisin säännöllisesti vain yhden kassin kahden sijasta ja lomamatkoille tarvitsisi hankkia vain kaksi lippua neljän sijasta. Jos jos ei olis jos, niin lehmätkin lentäisi ja jos tädillä olisi munat niin täti olisi setä... Hohhoijaa.

Olisikohan se niin, että meillä on lapsia siksi, että kun on lapsia, ei tarvitse niin kamalasti tuijottaa omaan napaansa ja miettiä, mitä vikaa tuossa äijänturjakkeessa taas on (onpahan useampia syyllisiä, joita inhota). Tai meillä on lapsia siksi, että inhoan omaa etunimeäni ja siksi on niin kiva viettää vuosikaudet tunnettuna nimellä "äiti" tai mikä parempaa, "*lapsen nimi genetiivimuodossa* äiti".

Tai ehkä meillä on lapsia siksi, että joku voi aamulla kävellä silmät ristissä makuuhuoneeseen, tunkea itsensä peiton alle kainaloon ja huokaista tyytyväisenä, että "ai kun sä oot ihanan lämmin, äiti..."

Kuten tänään. Ei jaksaisi mitään, parina yönä jo on nukkunut liian vähän ja tänä aamuna taisin ajaa töihin melkein silmät auki nukkuen. Ei hyvä.

Maailmalla menee kaiketi muuten hyvin, tehyläisetkin saivat lisää fyrkkaa eikä joukkoirtisanoutumisia tullut. Olisiko ollut helpompaa alunperinkin vähän suostua maksamaan?

Tänään on taas sellainen päivä, jolloin en tunne olevani kotonani missään. En omissa nahoissani, en töissäni, en kotitalossa. Kroppa renaa vastaan joka suhteessa, olkapäät oireilevat istumatyötä ja näppiksen nakutusta, pää liian vähäistä unta, selkäkin perhana on alkanut kipuilla, ensimmäistä kertaa elämässäni. Kai se oli jo aikakin. Töissä mikään ei kiinnosta, suurin osa töistä jopa tökkii pahasti, kun on pakko tehdä eikä motivaatiota ole. Ja kotona pitäisi siivota, pitäisi kohta laittaa joulua, pitäisi tehdä sitä ja tätä ja sisustaa ja hoitaa... eikä vain jaksa.

Kai tässä on pakko ryhtyö jaksamaan ja tekemään vaan, ei auta muu. Haudassa saa levätä.

Nyt alkaa Pirttihirmun päässä pikkuhiljaa venyä jokin kuminauha katkeamispisteeseen saakka. Olen istunut töissä ja toisella korvalla kuunnellut radiosta uutisia, ja joka saamarin päivä joku keskenkasvuinen idiootti ja huomiohakuinen pelle on taas uhkaillut jotakin koulua jossakin päin Suomea pommilla tai ampumavälikohtauksella...

Mikä näitä puolijauhoisia oikein vaivaa!!!??? Eikö riitä, että yksi kunta ja pari siitä naapuristakin on sekaisin, puolet kansakuntaa on ymmällään, vihainen, surullinen ja turvaton, ja nämä älyn pikkujättiläiset luulevat hyväksikin pilaksi sitä, että soitellaan uhkaussoittoja????

Eivätkö nuo ääliöt todellakaan tajua, että vaikka kyseessä ei edes olisi rikos, niin pitäisi nyt jonkinlainen moraalinen vastuu edes olla, ja edes jotain, jotain järjenhippusta... Tällaisessa tilanteessa tekisi mieli nousta barrikadeille vaatimaan, että raipparangaistus palautetaan tällaisten tyyppien kohdalla käytäntöön, ja julkiset piiskajaiset järjestetään sitten joka kaupungin suurimmalla torilla parhaimpaan katseluaikaan...

En väitä, että 14-vuotiailla pitäisi olla erityisesti järkeä päässään, mutta jos liki oikeustoimikelpoisessa iässä oleva kloppi kehittelee noin älytöntä jäynää, joka panee epäilemään henkisen iän liippaavan jossain viisivuotiaan tasolla, niin kyllä pitäisi olla sitten käytössä asianmukaiset rangaistukset: kotiaresti, pleikanpeluukielto kuukaudeksi, kavereillahengilukielto puoleksi vuodeksi tms. Ja näitä ah, niin huumorintajuisia jässiköitä kuuluu löytyvän jo ihan täysi-ikäisistäkin...

Minä sain pienenä selkääni, kun tein väärin ja tiesin tehneeni. En ole koskaan ampunut toisia ihmisiä, enkä soitellut pilailumielessä uhkailusoittoja. Olisiko näillä asioilla kenties jonkinlainen yhteys????

Olipa taas isänpäivä: perheen miehet katosivat jäähallille heti kukonlaulun jälkeen, ja iltapäivällä mentiin minun vanhempieni luo syömään. Siinä välissä äiti eli minä pesin pyykkiä. Ja pesin pyykkiä. Ja pesin pyykkiä. Tajutonta, miten paljon pyykkiä voi olla nelihenkisessä perheessä.

Meidän perheen isää eli siis aviomiestäni lahjottiin perinteiseen malliin: nuorempi lapsi oli tehnyt pyyhkeen, vanhempi kirjanmerkin. Minä annoin kirjan ja sarkastisen kortin. Äitini ja isäni antoivat miehelleni lahjaksi elokuvan "Anoppi on pahin". Miehelläni ja äidilläni on jostain syystä jokin keskinäisen kettuilun kerho, mikä ei suinkaan tarkoita, että he olisivat huonoissa väleissä. Minä en vain ihan aina jaksa sitä touhua, on kuin olisi lapsien lisäksi yksi nelikymppinen ja liki seitsemänkymppinen keskenkasvuinen siinä likellä.

Eniten eilisessä päivässä ihmetytti ah niin rakkaan tv:n ohjelmavalinnat. Parhaaseen katseluaikaan, joskus siinä viiden tienoissa, jokin Ylen kanava ihastutti isänpäivää esittämällä lievästi sanottuna tylyä dokumenttia Münchenin verilöylystä ja sen jälkiseuraamuksista. Onneksi lapset eivät viihtyneet sitä katsomassa, vaan puuhasivat omiaan.

Oli pakko käydä vilkaisemassa, mitä esikoinen puuhasi papan tietokoneella netissä; surffaili YouTubessa, tosin onneksi vain Simpsonien videoklippejä ihmettelemässä. Seisoin tovin pojan selän takana ja sanoin toivovani, että hän ei käy kyseisessä paikassa katsomassa mitään Jokelan tapahtumiin liittyvää. Esikoinen kääntyi, mulkaisi minua ja sanoi halveksivan oloisesti: "mitä varten mä sellasia katsoisin?" Ehkä hän oikeasti on kymmenvuotiaana vielä hiukan viaton, onneksi.

Pari tuntia aikaisemmin poika oli jo ehtinyt kysyä, saisiko pelata Final Fantasyä pleikalla. Peli on oikeasti siis minun, olen sen itseäni varten hankkinut (juu, tunnustan, pelaan pleikkaa!), mutta kiinnostus hiipui alkumetreillä, kun olisi varmaan tarvittu noin 100-sivuinen manuaali pelin hallinnointiin. Päätin, että näin vanhalla ihmisellä ei ole aikaa tuhlattavaksi pelin opetteluun, kun peliaikaa muutenkin on rajoitetusti, ja siksi peli on saanut "pölyttyä" hyllyssä jo jonkin aikaa. Nyt siis on alkanut poikaa kiinnostaa. En ole vähään aikaan tarkistanut pelin ikärajaa, mutta pojan mukaan se on 11 vuotta. Kielsin kuitenkin pelaamasta, 11-vuotispäivään kun kuitenkin on vielä puoli vuotta... Kyllä, olen tarkka näissä asioissa. Tosin ajoittain sallin pojan katsoa 11- ja 13-vuotiaiden leffoja, mutta ainoastaan minun seurassani ja jos vain mahdollista, katson leffat itse ensin varmistaakseni, ettei niissä ole mitään sellaista, joka sotii itse määrittelemiäni rajoituksia vastaan.

Yksi leffa, jonka näkemistä poika saa mahdollisesti odottaa jopa yli 11-vuotispäivänsä on Hellboy, jonka katsoin itse ja ilmoitin ykskantaan, ettei esikoinen katso sitä vähään aikaan. Minä olen pikkupenskasta asti lukenut kauhusarjakuvia ja -kirjoja, mutta leffoja en itsekään katsellut juuri ennen 15 vuoden kypsää ikää, viisastuin sen verran parista turhan varhaisesta katselukokemuksesta, jotka jäivät painajaisiin viikkokausiksi. Että jospa sitä osaisi nyt itse olla oman lapsen puolesta vähän viisaampi.